Pietari-tykkaan.

Kaikkea siistia edessa ja takana taas ja kaikkea jannaa, sita vasta onkin. Kaksi muuttoa, takaisin asuntolaan ja takaisin keskustaan, loppukokeet, Minnan ensiluokkainen vierailu ja ehka ihmellinen pikavisiitti Suomeen anomaan turistiviisumia heinakuun loppuun asti. Janna.

Taalla vallinneesta hiljaisuudesta huolimatta olen siis hengissa, elossa enemman kuin koskaan ja se on kesa taallakin ja Neva, se ei lahde mihinkaan. Huomenna tai ylihuomenna selviaa joudunko lahtemaan bussilla Suomeen viikoksi vai onnistuuko viisumin pidentaminen taalla. Muuten ottaisin matkan taysin seikkailun kannalta, mutta kun se tarkoittaa sita, etta en nae Morrisseyta taalla ensi maanantaina ja se koskee, on suolaa haavoihin omistaa lippu jota ei paase kayttamaan. Ja ainahan se aika on pois taalta. Mina niin pidan taalla.

Pian saatan olla taas Helsingissa, vilkkaita kaanteita. Sellaista taalla on.

Kodissa näyttää tältä ja on ihan hiirenhiljaista.

Onnelliseksi ihmisen, tässä tapauksessa minut, tekee se, että saa asua hyvällä paikalla. Uudet naapurit ovat ehkä hieman nihkeitä, eikä hymyjä paljon heru, mutta pärjään asian kanssa aivan mainiosti, sillä asunto hyvällä paikalla ja minä keskellä kaikkea.  Luulo ei ollu arvatenkaan tiedon väärti ja täytyy hieman korjailla naapuiren määrää ja ikiä. Asunnossa asuu ehkä n. 50-vuotias nainen Sveta, tämän ehkä 18-vuotias poika ja n. minun ikäiseni tyttö. Lisäksi luulen että siellä asuu myös toinen aikuinen nainen Olga ja nuori tyttö, näistä kahdesta en ole ihan varma.. Tiedän, että Sveta oli kysynyt minun huonettani jollekkin ystävälleen, mutta asunnon omistaja oli keronut jo luvanneensa sen minulle, siinä ehkä yksi syy hymyttömyyteen, muuten en teidä, onko vakavuus vain alkukankeutta. Luultavasti pikkuhiljaa se siitä ja niin kauan kuin kakki menee hyvin ilman varsinaisia konflikteja, olen tyytyväinen. Toinen hassu juttu asunnossa on, että siellä on koko ajan todellakin ihan hiljaista. Siispä minäkin elelen hipihiljaa, tämän näköisissä huoneissa.

Olohuone josta löytyy omistaja tavaroita. Kaunis teeastiasto, kattava venäjänkielinen kirjasto Shakespearea ja venäläisiä klassikoita sekä nalle. etualalla näkyvä sohva leviää sängyksi.

Kirjahyllyssä asuu myös aivan hieno rapu!

Laaja valiokoima VHS-kasetteja. Asunnon omistaja Mihail ilmoitti, että voin vapaasti katsella. Iman televisiota ja videoita, hah!

Peilit, mitä valtaisaa luksusta. Asuntolassa minulla oli vain pieni käsipeili, joten lähes kolme kuukautta kuljin ilman kokonaiskuvaa itsestäni.

Tokihan minulla on myös kakluuni ja keinutuoli.

Keittiöhuone.

Taustalla näkyvä jääkaappi ei ole enää nuori, pitää kovaa ääntä ja minua hereillä öisin.

Herkkis lamppu.

Ja kaikki tämä minun, ihan  juhlaa.

Keskiviikko iltana kävelin  kymmenessä minuutissa lähiteatteriini Mariinskiin ja katsoin siellä baletin Joutsenlampi. Kaunista, niin kaunista ja totesin, että baletti on oopperaa enemmän mun. Eilen kävin Iran kanssa leffan jälkeen syömässä Pyshkejä ja juomassa makeaa maitokahvia, ihanaa. Elämä on hyvää.

Valmiina uuteen kotiin

Löysin uuden kodin! Huone on kommunalkassa keskustassa, lähellä Mariinski teatteria ja matkaa yliopistolle on vain noin 15 minuuttia. Отлично! Eli nice! Eli aivan loistavaa. Vuokra on ei juuri mitään ja asunto oli siisti, naapureita on kolme, vaatteista naulakossa päätellen nuoria. Kävin katsomassa toista huonetta aiemmin ja siellä oli paljon sekaisempaa, naapurina perhe ja suihku pelkällä verholla, ilman lukiotsemismahdollisuuksia keittiössä, niin että loisto löytö tämä toinen. Löysin sen kaverin kaverin kautta ja sekin on hyvä, sillä hän asui huoneessa ennen ja on tiedossa että asunnon omistaja on rehti ja reilu mies. Ainoa pieni ongelma tässä on, että omistajan vaimo saksasta tulee asumaan ko. huoneeseen kahdeksi viikoksi touko-kesäkuun vaihteessa ja siksi ajaksi minun on poistuttava. Ajattelin jo hostelleja ja kaikkea, mutta ongelma ratkesi ystävien ja suklaarasian avulla tuoksi ajaksi tulen asumaan takaisin asuntolaan, vieraaksi vierashuoneeseen, maksua vastaan. Uuteen kotiin minun ei tietenkään tarvitse maksaa vuokraa noilta kahdelta poissaolo viikoltani. Niin että onnea on ollut matkassa ja ennen kaikkea avuliaita ystäviä, yksin tuskin olisin osannut kaikkia näitä tilanteita hoitaa. Tervetuloa vapaampi elämä, tervetuloa Minna Tanskasta, tervemenoa minä Pietarin kauniiseen keskustaan!

Eilen söin jotakin niin jännittävää, että meinasi ihan olla menemättä alas. Kaverit tekivät eräänlaista keiton ja salaatin sekoitusta. Lautasella oli salaatti jossa oli kurkkua, kiinankaalta, sipulia, perunaa, keitettyä kananmunaa ja muilla makkaraa, paitsi minulla. Hieman kulman takaa kuitenkin tuli, että lautaselle, salaatin päälle kaadettiin isolla kädellä kvasia (hyvin samanlaista kuin suomalainen kotikalja) ja sitten joukkoon hämmennettiin oman maun mukaan joko smetanaa, majoneesia tai molempia, ja siinä se soppa sitten seisoi ja lautanen oli iso! Söin kuuliaana kaiken, mutta hieman se kokemus hymyilytti, makuhermoni eivät ole aivan tottuneet tuollaiseen. Venäläiset syövät tätä herkkua kuulemma usein kesällä kun on kuuma ja sitä saa myös ravintoloista. Blinit ja aladushkat (vähän niinkuin blit mutta pieniä ja paksuja ja taikinassa käytetään piimää) ovat venäläisen keittiön herkkulistan ykkösinä minulla, eikä kvasisoppa sitä sijaa ala uhkaamaan. Vatsa koki ateriasta pienen kulttuurishokin. Ja mainittakoon vielä, että en ole Suomessakaan mikään kotikaljan ystävä, itseasiassa enemmänkin antiystävä.

Nyt on äitien päivä eli hyvää äitien päivää äiti, erityisesti omani mutta myös muut. Täällä äitienpäivää ei vietetä, samaa asiaa ajaa naistenpäivä maaliskuun alussa. Niin että täällä juhlista katukuvassa näkyy vain Voitonpäivä eli День Победы, joka oli eilen. Koko viikon kadunkulmiin ja rakennuksiien seiniin on ilmestynyt enenevissä määrin venäjän lippuja ja kansalaisten vaatteisiin musta-oranssi-raitaisia nauhoja. Päivää vietetään 2.maailmansodan loppumisen kunniaksi ja saksalaisten pitkän piirityksen vuoksi Pietarilla on nimitys Sankarikaupunki. Niimpä myös minä sidoin laukkuuni asiaankuuluvan nauhan ja läksin eilen heti aamusta keskustaan. Palatsiaukiolla Eremitaasin edessä oli paraati ja sen halusin nähdä. Valitettavasti kaverini oli kuitenkin sen verran myöhässä, että parhaat paikat joista olisi ollut näköyhteys torille, oli varattu aikoja sitten. Minun saldokseni kertyi juhlatunnelman lisäksi Pietari Paavalin linnoituksesta ammutut tykinlaukauset jotka saivat maan tärisemään, etäältä kuulluut sotilaiden huraa-huudot komentajalle, soitilasmusiikkia, sotilasajoneuvojen ohiajo ja lukematon määrä erilaisia sotilaspäähineitä, sen verran kulkueesta näin. Illalla oli mittava ilotulitus, joka kesti kauan, ei siis mitään tuhnuja.

Minä kävin uusilla kotikulmillani Mariinski teatterissa katsomassa elämäni ensimmäisen baletin ja pidin. Oli kaunista katselvaa, tulin siihen siihen tulokseen, että menen toisenkin kerran, sopii minulle, kultturellimellille, niinkuin Minna sanoisi. Ohoi Minna, terveiset Tanskaan!

Vappuviikonloppuna kävin Viipurissa ja oli oikein mukava päivä! Hieman junamatkailua veäläisittäin ja kaunis kaupunki kauniissa säässä. Kävimme Viipurin linnassa ja Montrepon puistossa. Keskustassa tuli tietenkin myös käveltyä ja näin jokaisesta pohjoisen kaupungista löytyvän Leninin (ehyen) patsaan. Jostakin syystä Viipurin patsas on ainoa, jossa Lenin on kuvattu varsin lihavana, syytä en tiedä, mutta hauska yksityiskohta silti. REtkellämme todistin, että täällä ei ole aina niin jyrkästi kiellettyä syödä omia eväitä kahviloissa. Menimme yhteen kahvilaan koska eräs retkeläinen oli oli ollut yötöissä ja tarvitsi kahvia. Meillä muilla teki mieli jäätelöä ja katselin jo valikoivasti kahvilan pakaste arkkuun, kunnes tulikin päätös, että mennään kauppaan. niin haettiin kaupasta jäätelöt ja mentiin takaisin kaverin seuraksi ja jäätelöt avattiin siellä, olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Myöhemmin kun oltiin Bistrossa sömässä minulle hyväntahtoisesti naureskeltiin kun ostin kivennäisvettä ruokajuomaksi. Taidat pitää vedestä todella paljon, minulla oli nimittäin kaupasta ostamani vesipullo laukussa. Ruokailu oli muutenkin piknikin ja ravintoloinin miksaus. Eikä se ketään härinnyt, eikä sitä mitenkään salassa tehty.

Viipurissa näkyi paljon suomalaisbusseja ja suomenkielisiä kylttejä. Oli OLUTRAVINTOLA, LASTENKAUPPA ja kauppa jonka ikkunoissa luki KAUPPA KAUPPA KAUPPA, VIINI VIINI VIINI. Kielitaidottoman ei siis kannata jännittää Viipuria.

Tältä erää tällaista. Uudessa asunnossa ei ole nettiä ja heittäydynnäin ollen  nettikahviloiden yleisten langattomien verkkojen varaan, joten seuraavan kerran taas sitten kun tilanne sen suo. Nyt alan valmistautua kävelylle ja odottaa huomista, tavarat on pakattu ja huone siivottu. Onnea uuteen kotiin, minulle siis.

Kun kerran aloittaa, ei ole niin helppo lopettaa kuin luulisi.

On vielä kerrottava tämänpäiväinen pieni tapahtuma raitiovaunussa. Raitiovaunu oli sullottu äärimmilleen täyteen, kun ovet avautuivat, lähinnä ovea olevat putosivat melkein itsestään pysäkille. Tunnelmaa ja läheisyyttä siis riitti ja suunnassa jonne katsoin, ei ollut tilaa valita suuntaa, oli nainen n, 40-50 ja mies samanikäinen. mies oli selvästikkin nukahtanut kevätaurinkoon, sen verran naama punoitti,  ja hyvin flirttailevasti tämä jutteli neitokaiselleen, käytännössä he istuvat/seisoivat lähes sylikkäin tilanteen pakosta. Eräällä pysäkillä kaikki halukkaat olivat jo poistuneet raitiovaunusta ja ovet alkoivat sulkeutua, kun yhtäkkiä jostain ihmissamassa uumenista alkaa kuulua ääniä ja tapahtua tunkeutuminen ovia kohti. “Kiireesti, kiireesti, tieltä pois tyttö, on päästävä ulos!” Tieltä pois tyttö, oli osoitettu edessäni seisovalle pitkähiuksiselle pojalle ja kiirehtijä osoittautui kyseiseksi punakaksi ja pönäkäsi herraksi. Viimein päästyään ulos hän meni ikkunan luo, jossa hänen seuralaisensa istui, koputti siihen ja lähetti lentosuukon, ja meni matkoihinsa hymyillen. En tiedä oliko hän niin leidin pauloissa, ettei huomannut pysäkkiään vai eikö vain raskinut poistua leidin luota hetkeäkään aiemmin. Minusta hetki oli hauska ja kuvaa hyvin paikallisia, täällä eletään jotenkin niin kovasti välillä ja ollaan hyvin inhimillisiä. Iloisena, kyllästyneenä ja hieman tuohtuneena kun joku tytönhupakko ei tajua väistää.

Kevättä koirissa ja muodin huipulla.

Kevät on tullut nyt virallisesti tännekin! aurinko paistaa ja lämmittää, tosin tuuli saattaa edelleen yllättää kylmyydellään, mutta puistoissa istuskelusta on tullut nyt osa arkeani, varsinkin tämä viikonloppu on ollut ulkoilulle ja auringolle omistettu. Perjantaina istuskelin Kazanin katedraalin edustalla ja siellä oli myös moni muu. Oli hauska huomata, että sulassa sovussa siellä oli nuoria, mummoja, musikantteja, lapsiperheitä, renttuja ja läjä kadunmiehiä pinossa penkillä. Eilen odottelin samaisessa puistossa ystävää ja sekaan oli tullut hippejä. Kaikki oli kuin vuonna 69 ikään ja oli useampi peace-merkki, kitaroita ja tamburiineja, jotenkin todella oppikirja tapauksia koko sakki, lisäksi muutama mummo oli vaihtanut istuma-asennon kylki makuuseen ja sekin oli jotenkin hauskan näköistä, pötköttäviä mummoja siellä täällä. Kaiken tämä hauskan keskeytti miliisi, joka ajoi kaikki pois nurmikolta, miksi, en tiedä, mutta näin kävi. Vähän aikaa herra päämiliisi käveli nahkatakkeineen ympäri puistoa ja ojensi kansalaisia, jotka liian hitaasti poistuivat alueelta tai palasivat paikoilleen. Minä tarkkailin tilannetta mielenkiinnolla. noin tunnin päästä nurmikko oli jälleen täynnä ihmisiä ja kaikki oli niin kuin ennenkin. Perjantaina kävin myös kävelyllä Vasilin saarella. Itse asiassa menin sinne etsimään erästä kasvisravintolaa, jota ei enää ollut ja aloin etsiä toista. Samalla tulin kävelleeksi siellä ristiin rastiin ja totesin, että kaunista on sielläkin. Ihan erilaista kun Nevski Prospektilla, jos vilkkaasti liikennöityjä pääkatuja ei lasketa, niin siellä oli todella rauhallista ja idyllistä jollain tavalla. Eilen käveleskelin Iran kanssa keskustassa, Gribojedovan kanavalta Mars aukiolle ikuiselle tulelle ja sieltä insinöörilinnan sivuitse aurinkoista kanavan rantaa lopulta puistojen kautta takaisin Nevski Prospektille.Oluen juonti kävellessä onnistuu hyvin ja on oikeastaan aika kiva istumisen sijaan katsella vaihtuvia maisemia oluen seurana, olla itse itsensä ravintolavaunu.

Sunnuntaina kävin leffassa ja katsomassa Loftissa näyttelyn ja kotimatkalla jäinkin yhtä asemaa aiemmin pois (metroasema Удельная) ja menin etsimään sieltä kirpparia. Ja etsivähän löysi. Aluksi kahlasin läpi perus markkina kojuja joissa uutta krääsää, mutta junaradan tuolta puolen löytyi viimein alue, jossa myytiin kirpputori periaatteella. Myyntipaikat olivat isoja, niitä oli paljon, osin telttamaisen katoksen alla, käytävät olivat kapeita ja tavaraa oli paljon. Enimmäkseen oli vaatteita ja kenkiä, tavaroita siis vähemmän. Oli jännittävää, vaikka tulin paikalle ehkä liian myöhään, ehdin silti haitella tunnelmaa. Opin, että ilmeisesti on ihan ok juoda olutta samalla kun ostelee tai vaikka myykin ja hinnoista pääsin perille kyselemällä sen verran, että hintataso taitaa olla aika Suomen luokkaa. Kaikki vaatteet olivat hyvässä kunnossa ja ihmettelen tosiaan, että mistä ne sinne tulevat, sillä kenelläkään ei voi olla niin paljon ylimääräisiä vaatteita ja lisäksi myyjät vaikuttivat siltä, että ovat siellä työkseen. eli siis satunnaisia siviilejä kaupittelemassa poolopaitoja ja vanhoja sammareita ja Jamie Waltersin levyä. Ostin käsilaukun ja hedelmäkojulta mansikoita, hyvä alku.

Viime viikko oli muutenkin tapahtumarikas. Täällä Pietarissa oli Saksan teemaviikko ja sen vuoksi Garderobe 2009 tapahtumia, saksalaista ja venäläistä muotia nuorilta suunnittelijoilta ja opiskelijoilta. Täällä oli vierailulla Saksasta Pforzheimin Design schoolista opiskelijoita ja heillä oli yhteisiä työpajoja Muhinan Valtiollisen Taide-teollisuusakatemian (Санкт-Петербургская
Государственная Художественно-Промышленная Академия имени А.Л. Штиглица) opiskelijoiden kanssa, joka on siis eri yliopisto kuin minun omani. Lisäksi Saksasta oli C.Neeon merkin suunnittelija kaksikko, joka piti presentaation työstään Loftissa. Lisäksi viikkoon kuului luentoja suunnittelusta ja päätapahtuma oli keskiviikkona muoti näytös Maneesissa (Манеже Первого Кадетского Корпуса). Menin paikalle ilman kutsua, joka sisäänpääsyyn vaadittiin (yksi opettajistani sanoi, että ehkäpä pääset ilmankin, sano vain, että olet vaihto-opiskelija Suomesta), mutta onnekkaasti tapasin portilla KV-toimiston Tatyanan ja kutsu tipahti hyppysiin ja minä minä sisälle. Näytöksessä oli viisi osiota, ensin oli sponsori Quellen  (joku saksalainen kamala vaatefirma) näytös, sen jälkeen Muhinan opiskelijoiden näytös, sitten Moskovan Valtiollisen Tekstiili yliopisto Kosiginan (Московский Государственный Текстильный Университет им. А.Н  Косыгина)  opiskelijat, sitten saksalaiset opiskelijat ja lopuksi C.Neeonnin uusimman mallisto esittely. Oli eri mielenkiintoista nähdä saksalaista ja venäläistä nuorat suunnittelua rinnakkain. Täytyy kyllä sanoa, että saksalainen miellytty silmää ehkä enemmän,  mutta venäläinen yllätti kyllä myös positiivisesti. Siellä oli ei niin hyvää, ylilyöntejä minun makuuni, mutta myös todella hienoja juttuja seassa. Jonkun mielestä asuissa olisi saattanut hyvinkin olla liikaa tapahtumaa, hänen nimensä jääköön mainitsematta. C.Neeonin mallistoista aikaisemmat olivat mielestäni kiinnostavampia kuin tämä uusi, tässä linkki C.Neeonin sivulle niin voittel katsella itse: http://cneeon.de/. Yritän myös löytää jonkun hyvän kuvakoosteen kokonäytöksestä jostain niin näytte mitä minä näin, laitan tänne kun ehdin ja löydän. Näytös oli loistavassa paikassa, sama jonne Morrissey tulee kesällä, kaikki oli suuren maailman malliin ja olin onnellinen ja taas tunnelmassa kiinni. Puuttui vain muutama lisä minuutti aikaa, että olisin ehtinyt osataa lasillisen kuoharia ja fashion olisi ollut kympissä. Mallit kävelivät mallien tavoin ja olivat pitkiä hoikkia ja kauniita.

Viime kerrasta on niin kauan, että on hankala muistaa mitä kaikkea aion tänne kirjoittaa, oma vika Rahikainen, kun olen ollut tauolla. Ainakin voin kertoa, että täällä uskotaan kaikkiin mustakissajuttuihin enemmän kuin Suomessa. olen oppinut, että kun pullo on tyhjä, se on laitettava lattialle, pöydälle jätettynä, se tuo huonoa onnea. Toiseksi, jos istuu pöydännurkan kohdalla, se tietää huonoa onnea jälleen. Samoin murusten pyyhkiminen pöydältä kädellä (tähän olen alkanut uskoa vähän itsekkin, tai siis aina kun teen sitä, alkaa hieman jännittää ja hapuilen jotain rättiä kiireesti avuksi). Ja neljänneksi: On ihan OK viheltää, kunhan ei vihellä sisällä, sillä se tarkoittaa, ettei siihen taloon tule koskaan rahaa. Niin että viheltelyt pihalle, sinne ne sopii ja siellä ne on tosiaan ihan OK.

Koulussa on kiire ja kerran jouduin siinä kiireessä kääntämään erilaisten pellavaöljyjen suomenkielisiä tuoteselosteita venäjäksi yhdelle opettajalle. Lisäksi siellä on yksi afrikkalainen opettaja joka jostain syystä osaa sanoa suomeksi “Hölkyn kölkyn” ja voitte arvata, että hän huutelee sitä minulle aina tavatessamme, arvatenkin hyvin innoissaan. Toisenlainen jutustelu tapahtui alakerran suutarissa johon vein kenkiä. Vastaanottava nainen sanoi minulle jotain, jota en heti ymmärtänyt ja pyysin häntä toistamaan, sillä puhun vain vähän venäjää, sen sijaan, että hän olisi toistanut sanomansa hitaammin ja ehkä elehtinyt, mitä tarkoitti, hän toisti sanansa yhtä nopeasti, mutta huutaen! No, pian tajusin mitä tarkoitettiin ja tilanne selvisi, mutta hauska se oli. Jos olisin osannut, olisin kertonut leidille, että en ole kuuro ollenkaan, en vain saanut sanomisesta selvää. Hain kengät seuraavana päivänä ja äänentaso oli myös minua palveltaessa normaali.

Kevään merkkeihin lisättäköön, että kulkukoirat ovat aivan hullaantuneita. Eräänäkin päivänä, kun kävelin metrolta koululle, vastaan laukkasi 5-7 koiraa todella innoissaan ja hetken päästää ne ohittivat takaapäin ja juoksivat takaisin. Kun pääsin koulun kohdille, ne kaikki tallasivat nurmikko aluetta ja merkkailivat erityisen tärkeästi. Ennenkuin kadotin ne näkökentästäni, ne ottivat taas vauhtia ja laukkasivat minne lie. Kun lähdin koululta, ne kaikki ottivan aurinkoa hietikolla raukeina. Myös täällä kotikulmilla olen todistellut samaa, ratikan ikkunasta näen villeinä laukkaavat rekut ja kun pääsen metrolle, ne ovat jo siellä, aivan hengästyneinä ja valmiina toimittamaan asioita metron edusta siivojanaisen kanssa.

Nyt alan iltapuuhiin ja jatkan taas seuraavalla kerralla. tästä lähtien taidan raportoida asioita ihan jossain muussa kun kronologisessa järjestyksessä, sen luvan annan itselleni.

Kazanin katedraalin edustalla ensimmäistä lämmintä päivää nauttimassa. Ensimmäisissä kuvissa taustalla Nevsky Prospekt ja kolmannessa itse katedraalia palanen.

Loikovat koirat pihalla, kristallin kirkkaan ikkunan läpi katsottuna.

Avara luonto kaupungissa tapasi haikeita kulkukoiria myös idyllisellä Vasilin saarella.

Näkymiä Loftista, näkymissä myös Ira ja sotamies Ryan(ko).

.

Hyvää pääsiäistä!

Täällä pääsiäinen on vasta tänä viikonloppuna, tietäähän sen jo tipukin.

Suomen pääsiäinen Pietarissa ja vieraita Suomesta, sekä aikaisempien aikojen tunnelmia

Tällä kertaa enimmäkseen kuvia ja taas tarinoita lisää kun ehdin. On ollu niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt rauhassa istua alas ja kirjoittaa. Mutta kuten sanottu, tässä joitain maistiaisia täältä jälleen.

Sunnuntai sushit tuossa taannoin, omin käsin, taidammepa tehdä toistekkin. Lisäksi sunnuntai sisälsi Baltikaa ja Amelien, olin ihan sunnuntaikaihon vallassa. Niin inhottavia kuin sunnuntait osaavat ollakkin, tämä oli arvatenkin mukava. Aikaisemmat sunnuntairuokailut ovat olleet venäläisempiä, sienikeittoa ja niin edelleen, ihania nekin. Valitettavasti ne vain ovat jääneet kuvittamatta.

Nadya ja pitkä kissa, samainen sunnuntai.

Täällähän minä.

Ystäviä kylässä Suomesta. Tunnelma vilahti hujauksessa kattoon! Oli muuten hieno viikonloppu, kiitos siitä vieraille ja uusille tutuille.

Ja kun seuraavaan päivään päästiin niin tunnelma vain tiivistyi. Ja minä sain lahjaksi pajunkissoja, täällähän niiden päivä oli vasta viikon myöhemmin kuin Suomessa.

Väsyneille unta ja niille joidan voimat eivät lopu, kuohuviiniä puistossa, loistavaa.

Seuraavaksi saimme nähdä erään sisäpihan, mosaiikkia kaikki tyynni. Paikalla toimi lasten taidekoulu. Täällä on tosiaan totta se, että kaduilta sisäpihoille on syytä poiketa, aina löytyy jotakin hauskaa. Ja kissa.

Sitten loppuivatkin kamerasta patterit. Oma virtani riitti vielä ainakin kuusi tuntia, joten paljon jää näyttämättä. Jos ja kun saan lisää ja parempia kuvia kanssaseikkailijoilta niin liitän tänne.

Kylmäkielikylpy ja siirtymien vaikeus.

Kyllä aika vierii, täytyy sanoa. Muutama viikko on taas mennyt niin hujauksessa, että hui. Sitten viime kirjoittaman olen ehtinyt käydä pikaisesti Suomessakin, niin että aloitan nyt vaikka sitten siitä.Kummitytön ristiäiset olivat 22.3.2009, niitä oli siirretty tuohon ajankohtaan juuri sen vuoksi, että rekisteröitymiseni ehtisi valmistua täällä ja pääsisin paikalle. Paikalle pääsin, mutta läheltä piti, etten jäänyt Nevan rannalle ruikuttamaan.

Kyselin viikon mittaan kv-toimistosta tietoja, että mikä tilanne on ja vastattiin, että rekisteröinnin pitäisi valmistua ko. viikon loppuun mennessä, mutta takuita siitä ei voida antaa ja että perjantaina 20.3  klo 14 selviää, miten kävi. Perjantaita siis odotellessa ja toivoessa. En siis voinut ostaa tai varata lippuja valmiiksi kun lähtö ei ollut varma ollenkaan. No, koitti perjantai ja minä lähdin koululle tunneille mukanani kaikki tavarat viikonlopun mahdollista matkaa varten. Vaikka yritin pakata kuinka pienesti, painoa kantamuksille tuli silti huomattavasti. Maalaustunnit loppuivat klo 13.05 ja niiden jälkeen kävelytin tavarani pääyliopistolle ja sain kuin sainkin uuden viisumini sieltä noin klo 14.50!

Kyselin neuvoja lipun ostoon kv-toimistosta ja minut neuvottiin junalippujen “keskusmyyntitoimistoon” tai johonkin sen sellaiseen. Siellä myydään kaikkia junalippuja ja lippujen hintoihin ei lisätä välityspalkkioita. Tässä vaiheessa mainittakoon, että juna johon tähtäsin, lähti klo 16.34. Toimisto ei onneksi ollut kovin kaukana metroasema Nevski Prospektista, se sijaitsi Gribojedovan kanavan varrella niin kuin metroasemakin ja saavuin sinne kuumissani kiirestä ja kantamisesta. Valtavien ovien takaa löytyi valtava halli joka oli molemmin puolin täynnä lippuluukkuja. Menin yhdelle niistä, numero 4 ehkä, ja sen ja viereisten luukkujen edessä oli jonoja ja ihmisiä istui myös penkeillä (täällä voi siis jonottaa olematta jonossa, täytyy vain tehdä selväksi edelliselle ja seuraavalle, että poistuu varsinaisesta jono muodostelmasta). Kysyin asiaan kuuluvalla tavalla, että kuka on viimeinen ja vanha mies vinkkasi peukalollaan selkänsä taakse ja löysin paikkani. Siinä odotellessa kun yksikään jono ei oikestaan lyhentynyt tai liikkunut ja aika kului uhkaavasti, aloin huolestua. Missään näkemistäni ehkä kuudestakymmestä kassasta ei ollut mitään erikoismerkintää kansainvälisistä lipuista. En siis tiennyt, että jonotinko turhaan, enkä myöskään ollut varma, että voisinko ostaa lipun Suomen asemalta, jossa Ehkä olisi vähemmän jonoa. Lopulta aloin tiedustella vastauksia kysymyksiini edessäni olevalta papalta. Pappa ei ollut varma, voiko kansainvälisiä lippuja ostaa juuri siitä mistä niitä jonotin, eikä pappa ollut varma saako niitä asemalta, vastaus oli siis varma ehkä ja kehoitus mennä infoon ja niin menin. Ihan vain huomatakseni, että infolaiset olivat tauolla ja koska aika kävi vähiin palasin takaisin jonoon ilman uutta infoa. Pappa kysyi, että mitä sieltä sanottiin ja minä sanoin, ettei siellä ketään ollut, tauko paikalla. Pappa taisi huomata hermostuneisuuteni ja kysyi, että onko kiire ja million juna lähtee ja kun vastasin, että on kiire ja tunnin päästä niin pappa alkoi tosissaan sympata. Sanoi, että voin mennä ennen häntä ja sanoi vielä edessään olevalle toiselle papalle, että päästetään dievuska ensin, sillä on kiire ja pian pääsin luukulle. Siellä sanottiin, että eheii, ei tästä kansainvälisiä lippuja saa, näetkö, tuolta vessojen vierestä menevät portaat ylös, menen sinne ja toiseen kerrokseen, sieltä saa. Kiittelin sympanneita pappoja kovasti ja lähdin kiireellä toiseen kerrokseen.

Kansainvälisiä lippuja myyvien kassojen numerot olivat 82 ja 83, että kuten sanoin, siellä oli valtavasti kassoja. Sielläkin oli jonot, pienet tosin, mutta täällä kahdenkin ihmisen jono voi merkitä pitkää odotusta. Asioimassa toisella luukulla oli rouva, joka oli levitellyt tavaransa niin mukavasti ja järjestelmällisesti tiskille, ettei se voinut tarkoittaa muuta kuin hitautta. Odottelin hetken hiljaa ja sitten taas epäusko ehtimiseen iski ja avasin suuni. Kyselin edessä olevilta naisilta, tiesivätkö he, että voiko kansainvälisen lipun ostaa asemalta. Vastailtiin, että Suomen asemalta voi kenties vain ostaa Suomeen lippuja ja minä kerroin, että sinne olen menossakin ja sitten sanottiin jotakin kassasta asemalla jota en ymmärtänyt ja asioiva rouva huikkaili olkansa yli, että asemalla täytyy maksaa lisämaksu lipunhintaan. Oi voi. Sitten eräs nainen kysyi, että miksi en mene bussilla? Se olisi halvempi, että siksikö, että tykkään junan makavuudesta? Yritin selittää, että luulin, että bussiin täytyy tehdä varaus (suomalaisten bussifirmojen busseihin täytyy ja siksi olin hylännyn ajatuksen busseita). En onnistunut selityksessä ja kiiressä vaihdoin englantiin ja ko. nainen osoittautui englantia taitavaksi. Hän näytti bussin aikatauluja ja juuri sillä minuutilla olisi lähtenyt, joten se ei auttanut ja toinen illalla klo 23, joten se olisi ollut perillä vasta seuraavana aamuna. Sanoin, että muistan bussin seuraavalla kerralla ja nainen kysyi milloin junani lähtee. Sanoin, että alle tunnin päästä ja hän sanoi, että olisit sanonut! Olisit tietenkin voinut mennä minun vuorollani ja niin hän kysyi edellisiltään, minua seuraavilta, että voidaanko päästää dievuska ensin kun sillä on kiire ja näin sain lippuni ja kiitin taas kovasti kaikkia jotka tilanteeseen olivat osallistuneet, eli lähes kaikkia paikalla olijoita ja aloin laputtaa. Olin asemalla ruhtinaallisesti 10 min etuajassa ja pääsin matkaan. Vasta junassa istuessani uskalsin lähettää viestin, että olen todellakin tulossa ja vasta junassa tajusin, kuinka pitkälle olin selvinnyt, ihan huomaamattani, venäjäksi lippuluukkujen valtakunnassa ja oli ylpeä itsestäni. Lisäksi totesin jälleen kerran, että täällä on ystävällisiä ihmisiä, todella ystävällisiä.

Junan ravintolavaunussa tajusin, että on itseasiassa aika vapauttavaa kun ei ymmärrä kaikkea mitä ympärillä puhutaan. Oli ihan pöyristyttävää kuunnella umpihumalaisen suomalaisporukan huutoa ja rasistisia juttuja. En väitä, että kaikki kaikki suomalaiset olisivat juntteja, koska eivät ole, mutta tiedän, että nämä kyseiset olivat. Shokki kielikorvalleni siis. Yritin ottaa kuoharia niin, että korvissa kohisisi ja kohina peittäisi puheet, mutta ei auttanut. Päähän kuohari kuitenkin humahti, niinkuin sen on kai tarkoituskin. Muuten Suomen viikonloppu oli hieno. Sain kummitytön nimeltä Siiri Mari Sofia ja juhlia laittaessa ja siivotessa ehdin jo melkein unohtaa asuvani Pietarissa, niin kiire oli. Itsensä voi siirtää todella nopeasti ympäristöstä toiseen ja mieli seuraa perässä ja taas toisaalta, joskus se asennoituminen kestää ja kestää.

Paluu tänne tapahtui sitten maanantai iltana junalla jälleen. Katselin bussiaikatauluja, mutta ne olivat niin epämääräisiä ja tiedot niistä hassuja, että valitsi junan, jotta ehtisi ajoissa kotiin ja taas kiinni arkeen. Siirtymä oli hankala niinkuin minulle aina. ahdisti ja jännitti koko maanantain, kun nousin junaan, alkoi helpotta. Siirtymät, arkeen paluut, pahimmat viholliseni. Viikonlopun jälkeenkin on aina pieni siirtymä ja siis viikoittain on selätettävä se inhottava tunne. Lähteminen uuteen ei ole minulle vaikeaa, mutta paluu takaisin mihin ikinä tai mikä ikinään, se on se hard part. Mutta, kuten sanottu, pitkin matkaa olo alkoi helpottaa ja lopulta huomasin, että oli mukava tulla tänne takaisin. Perhettä ja ystäviä on kova ikävä, mutta oli kiva huomata, että tännekkin kaipasi takaisin. Pidän siis olostani täällä aina vain enemmän.

Nyt minulle isku väsymys, ilmeisesti elin nuo kiireiset asemahetket uudestaan ja uuvuin. Taidan mennä nukkumaan, herätä huomenna reippaana. Lauantai ohjelmassa on kampaaja ja illalla klubbausta, toppen! Mutta sen kerron vielä, että kävin tänään katsomassa sitä räjäytettyä Leninin patsasta. Kuulin uutisen siitä Suomen kautta Virveltä ja siitä tuli mieleeni kuinka uutispimennossa elän täällä ollessani. Niinpä siis halusin edes käydä sen näkemässä, mutta tavallaan en edes nähnyt. Patsaan ympärille oli jo ehditty nakuttaa siisti, umpinainen puukehikko, eli toisin sanoen, Lenin oli laitettu suljettuun huoneeseen. Kuitenkin, menin, näin ja todistin, ettei kyseessä ollut aprillipila niinkuin jossain netissä spekuloitiin. Aukiolla oli vartija/miliisi, niin en tohtinut kuvata paikkaa suurieleisesti, miliiseistä kun on hankala sanoa, mistä ne pitää ja mistä ei. Lisäksi on vielä raportoitava, että kanavat ovat auenneet, eli eivät ole enää jäässä, hienoa, taas hitusen enemmän kevättä ilmassa.

Jatkoa seuraa kunhan löydän taas hetken, hyvää yötä Pietarista.

Vapaapäiviä ja ystäviä.

Muutamia kuvia lisää, yritän näköjään nyt muuttaa tapojani ja päivitän joka päivä. Kaikki tai ei mitään.

Luistelua. Taustalla soi Retro FM ja kuvassa minun lisäkseni Nadya

Huvipuistossa. Mummoni hei, mummoni hei, huputiti mummoni hei!

Ira, hattara ja hanget nietokset.

Elena ja Nadya sydämen asialla.

Niinä päivinä kun kamera suo.

Ikkunasta katsoen

Näkymä parvekkeelta. Ei ihan sitä hohdokkainta palatsi Pietaria.

Näkymä toiseen suuntaan on aikalailla sama.

Yliopiston vieressä on Yusupovin puisto joka alkaa heräillä eloon kevätpäivinä. Epäilemättä kaunis lampineen kunhan kesä saa.

Yksi monista monista porttikongeista Pushkinskaya 10 uumenissa.

Pala hiirenloukkumuseota Pushkinskaya 10:ssä